Hitlerin kuoleman jälkeen Karl Dönitzin kohtaloksi tuli toimia natsi-Saksan viimeisenä johtajana, jolloin hänen nimeensä liitettiin julkisuudessa kaikki se, mitä natsihallinnossa eniten vihattiin.

Toisen maailmansodan sotilasjohtajien joukossa Dönitz on yksi kiistanalaisimmista hahmoista. Hän ei koskaan liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen, mutta saavutti suuramiraalin arvon ja Saksan koko laivasto-aselajin ylipäällikkyyden.

Hitlerille loppuun asti uskollisen Karl Dönitzin osallisuutta kolmannen valtakunnan totaaliseen sodankäyntiin ei käy kieltäminen. Historioitsija Barry Turner tuo kuitenkin tapahtumiin laajemman perspektiivin tarkastelemalla Dönitzin osuutta toisen maailmansodan kokonaisuudessa.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Dönitziä ei muiden natsijohtajien tapaan syytetty rikoksista ihmiskuntaa vastaan, ja hänen saamansa 10 vuoden sotarikosvankeustuomio oli liittoutuneiden monien laivastoasiantuntijoiden mielestä kiistanalainen.

Natsi-Saksan viimeisenä johtajana eli valtakunnanpresidenttinä Dönitz etsi kuumeisesti tietä kunnialliseen rauhaan. Hänen tavoitteenaan oli solmia erillisrauha länsiliittoutuneiden kanssa ja pelastaa maansa puna-armeijan miehitykseltä. Sotakoneistojen kurinalainen pysäyttäminen ja diplomaattiset tunnustelut maailmansodan loppuratkaisun kaaoksen keskellä olivat äärimmäisen vaikeita tehtäviä. Kolmannen valtakunnan viimeiset päivät olivat varsinaista hermopeliä, jossa johtajien kylmäpäisyys punnittiin.

Dönitz onnistui kuitenkin luotsaamaan maansa järjestäytyneesti rauhaan. Samalla hän organisoi Baltiassa mittavan operaation, jossa evakuoitiin pari miljoonaa saksalaissotilasta ja siviilipakolaista. Hänen johtamansa hallitus hyväksyi Saksan ehdottoman antautumisen liittoutuneille toukokuussa 1945.

Teos on paitsi valaiseva henkilökuva natsi-Saksan viimeisestä johtajasta, myös elävä sisäpiirin kuvaus toisen maailmansodan vähän tunnetuista loppuselvittelyistä.